En tiedä mikä siinä on mutta taas eräs junamatka sujui epäonnisen paikkavalinnan takia kahden onnettoman ihmisen seurassa. Tämä pariskunta jutteli sangen estoitta eräiden aineiden hankkimisesta ja sopivat jopa kauppaa kännykällä. Katsoessani heitä en voinut olla ajattelematta hukattua potentiaalia joka teki minut hyvin surumieliseksi. Pelkästään ennenaikaisesti vanhentuneet aikanaan varmasti naisten mielestä komeat ja varsinkin naisen joskus sangen kauniit kasvot alleviivasivat tuota tunnetta. Syntyjään sangen rumana kauneuden tuhoutuminen surettaa minua erityisesti. Tietenkin olin skarppina siihen että kyseessä on jokin vedätys, tuttavallisuus ei yleensä kuulu maan tapoihin ellei sillä yritetä saada jotain.
En voinut muutaman kulkuvälineen vaihdon jälkeen jalkautuessani miettiä kuin synkkiä ohittaessani paikan jossa avunhuutoja kuultuani oli juossut paikalle ja keskeyttänyt raiskauksen, toisen paikan jossa jonkun miehen päälle oli usutettu koiria ilman mitään hyvää syytä ja paikan jossa oli tehty täysin peruuttamaton teko.
Uskon että suomalaisten ns. karhean realististen rötösdekkarien, Vares elokuvien, Joutomaa roolipelin, lähiörapin ym. maailman varjopuolista viihdettä tai joitain hämäriä elämyksiä tuottavan materiaalin kuluttajien olevan ihmisiä joille tuo kaikki on kuin joku elokuvien fantasiamaailma, ei siis todellista ja häiritsevää, ja sen ihmiset jotain sikasiistejä tyyppejä ja juurevia persoonallisuuksia eikä oikeita todennäköisesti rikkinäisiä ihmisiä.
Oma mielipiteeni on että tuon maailman kanssa ei pidä todellisuudessa olla missään nimessä olla tekemisissä sen enempää kuin ihmisen velvollisuus voi kutsua. En elättele mitään kapisia Batman fantasioita tai luule ymmärtäväni maailmaa jossa ihmisiä piestään velkojen vuoksi tai tyttöystäviä pistetään tienaamaan rahaa.
Olen täysi nössö joka tykkää nössönä elämisestä. Maailman kurjista puolista viihteen tekeminen ja kutsuminen todelliseksi tai todellisuuteen pohjaavaksi on jotenkin omituista tirkistelyä, ehkä näitä viihteentekijöitä edesauttaa heidän yhteiskunnallinen asemansa, heidän ei ole tarvinnut koskaan pelätä sitä tuntematonta maailmaa joka väijyy alempien luokkien alapuolella.
keskiviikko, 22. helmikuuta 2012
perjantai, 13. tammikuuta 2012
Vankityrmiä & Louhikäärmeitä
Olen viime aikoina aloitellut roolipelien suhteen aktiivisempaa ajanjaksoa, olen pitkästä aikaa ilmoittautunut pelaajaksi erään ystäväni kampanjaan ja olen itsekin pistämässä pystyyn taas uutta. Mietin että voisin erottaa roolipelaamiseen liittyvän kirjoitteluni omaan blogiinsa ja jättää arjen antisankaruuteen liittyvät tilitykset, muusta populaarikulttuurista vaahtoamisen ja mukamas näppärät oivallukseni tänne.
Roolipelejä käsittelevä blogini löytyy siis täältä:
Vankityrmiä & Louhikäärmeitä
Roolipelejä käsittelevä blogini löytyy siis täältä:
Vankityrmiä & Louhikäärmeitä
maanantai, 9. tammikuuta 2012
Elokuvahulluutta
Viime vuoden lopulla sain erään obsession päätökseen. Olen pitkään metsästänyt George A. Romeron Night of the Living Dead elokuvan alkuperäistä leikkausta joka syöpyi lähtemättömästi mieleeni pojankloppina. Olen tavoitellut sitä samaa fiilistä joka tuosta elokuvasta aikanaan lähti, sen esittämää maailmaa jossa maailmanjärjestys on päälaellaan, luonnonlait kumollaan ja kaikki peruuttamattomasti muuttunut.
Katsomalla arviolta ehkä 40-50 zombielokuvaa olen yrittänyt tavoitella tuota tunnetta, nappaamalla annoksen viimeisintä efektitykitystä, kyynisiä brittileffoja, huumorizombeja, punkrockzombeja, tuhnuisia amatöörituotantoja, erityisen raakoja italopätkiä, natsizombeja, vedenalaisia natsizombeja, irkkuzombeja, aussizombeja ja jopa japanilaisia viritelmiä.
Romeroa edeltäneitä zombileffojen genren edustajia on ollut ehkä eniten ilo tutkailla, helminä mainittakoon vuoden 1964 Vincent Pricen tähdittämä The Last Man on Earth jonka vampyyrit ovat oikeastaan kuin zombeja joka modernin zombifilmin ensimmäisenä edustajana myös kyseenalaistaa genren myöhemmin vakiintuneet perusolettamukset tavalla jossa on yhä munaa ja vuoden 1966 The Plague of the Zombies jonka zombit ovat perinteisempiä voodoolla alistettuja orjia mutta filmi ihan ehdan 60-lukulainen Hammer tuotanto.
Romeron pari seuraavaa jatko-osaa ja mestarimaskeeraaja ja Vietnamin sodan veteraanin Tom Savinin vuoden 1990 feministisempi uudelleentehty versio ovat vastanneet parhaiten tuohon tarpeeseen kokea tuo sama katsomiselämys uudelleen.
Kaikki versiot DVD:llä tai VHS:nä jotka olen aikaisemmin löytänyt Night of the Living Deadista ovat harmillisesti olleet eri painoksia syystäkin pahamaineisesta Night of the Living Dead: 30th Anniversary Editionista. Tuo vuonna 1999 kuvatulla ylimääräisellä materiaalilla turmeltu versio poistaa joitakin kohtauksia ja lisää tilalle aivan turhaa alkuperäiseen kuulumatonta materiaalia jota Romero ei olisi varmaan ikimaailmassa leffaansa tunkenut. Kaikkein ärsyttävimpänä asennemetallibändin basistin näköisen saarnamiehen joka hölisee tyhjänpäiväistä roskaa tuskastuttavan pitkän tovin jos toisenkin, epäilen olisiko 60-luvun punaniskavyöhykkeen peräkylillä Anton LaVeyn näköinen jätkä voinut toimia pastorina.
Materialistinen ilo oli melkoinen kun löysin brittiläisen blu-rayn jossa Night of the Living Dead oli sellaisena kuin sen muistankin juuri sillä oikealla leikkauksella. Hillitysti näytelty draama, pystyvät näyttelijät ja mahdollinen yhteiskunnallinen sanoma perinteisten valtarakenteiden muuttumisesta kriisin alla. Selviytyjien keskinäisten kahnausten asetelma ei voi olla sattumaa kansalaisoikeusliikkeen ravisuttamassa maassa vuonna 1968 kuvatussa elokuvassa.
Kunnon keräilijän tavoin pakkomielteisen vimman kohteita on aina lisää, tällä hetkellä olen kärvistellyt ja väkkäröinyt Ken Russellin vuoden 1988 filmin The Lair of the White Worm kanssa, se on pakko saada, mutta mistä? Viime vuoden lopulla kuolleen brittiläisen ohjaajasuuruuden vähemmän tunnettu elokuva josta jokainen nähty kuva tai luettu arvostelu kiihottaa halua nähdä se niin paljon että ei ole väliä olisiko se aivan mahtava vai susihuono, olen näiden obsessioiden kanssa jo valmiiksi hyvän maun tuolla puolen.
Katsomalla arviolta ehkä 40-50 zombielokuvaa olen yrittänyt tavoitella tuota tunnetta, nappaamalla annoksen viimeisintä efektitykitystä, kyynisiä brittileffoja, huumorizombeja, punkrockzombeja, tuhnuisia amatöörituotantoja, erityisen raakoja italopätkiä, natsizombeja, vedenalaisia natsizombeja, irkkuzombeja, aussizombeja ja jopa japanilaisia viritelmiä.
Romeroa edeltäneitä zombileffojen genren edustajia on ollut ehkä eniten ilo tutkailla, helminä mainittakoon vuoden 1964 Vincent Pricen tähdittämä The Last Man on Earth jonka vampyyrit ovat oikeastaan kuin zombeja joka modernin zombifilmin ensimmäisenä edustajana myös kyseenalaistaa genren myöhemmin vakiintuneet perusolettamukset tavalla jossa on yhä munaa ja vuoden 1966 The Plague of the Zombies jonka zombit ovat perinteisempiä voodoolla alistettuja orjia mutta filmi ihan ehdan 60-lukulainen Hammer tuotanto.
Romeron pari seuraavaa jatko-osaa ja mestarimaskeeraaja ja Vietnamin sodan veteraanin Tom Savinin vuoden 1990 feministisempi uudelleentehty versio ovat vastanneet parhaiten tuohon tarpeeseen kokea tuo sama katsomiselämys uudelleen.
Kaikki versiot DVD:llä tai VHS:nä jotka olen aikaisemmin löytänyt Night of the Living Deadista ovat harmillisesti olleet eri painoksia syystäkin pahamaineisesta Night of the Living Dead: 30th Anniversary Editionista. Tuo vuonna 1999 kuvatulla ylimääräisellä materiaalilla turmeltu versio poistaa joitakin kohtauksia ja lisää tilalle aivan turhaa alkuperäiseen kuulumatonta materiaalia jota Romero ei olisi varmaan ikimaailmassa leffaansa tunkenut. Kaikkein ärsyttävimpänä asennemetallibändin basistin näköisen saarnamiehen joka hölisee tyhjänpäiväistä roskaa tuskastuttavan pitkän tovin jos toisenkin, epäilen olisiko 60-luvun punaniskavyöhykkeen peräkylillä Anton LaVeyn näköinen jätkä voinut toimia pastorina.
Materialistinen ilo oli melkoinen kun löysin brittiläisen blu-rayn jossa Night of the Living Dead oli sellaisena kuin sen muistankin juuri sillä oikealla leikkauksella. Hillitysti näytelty draama, pystyvät näyttelijät ja mahdollinen yhteiskunnallinen sanoma perinteisten valtarakenteiden muuttumisesta kriisin alla. Selviytyjien keskinäisten kahnausten asetelma ei voi olla sattumaa kansalaisoikeusliikkeen ravisuttamassa maassa vuonna 1968 kuvatussa elokuvassa.
Kunnon keräilijän tavoin pakkomielteisen vimman kohteita on aina lisää, tällä hetkellä olen kärvistellyt ja väkkäröinyt Ken Russellin vuoden 1988 filmin The Lair of the White Worm kanssa, se on pakko saada, mutta mistä? Viime vuoden lopulla kuolleen brittiläisen ohjaajasuuruuden vähemmän tunnettu elokuva josta jokainen nähty kuva tai luettu arvostelu kiihottaa halua nähdä se niin paljon että ei ole väliä olisiko se aivan mahtava vai susihuono, olen näiden obsessioiden kanssa jo valmiiksi hyvän maun tuolla puolen.
lauantai, 19. marraskuuta 2011
Elävää kaupunkikulttuuria
Tänäkin viikonloppuna on ollut ravintolapäivää jossa ympäri kaupunkia pistetään päiväksi pystyyn tilapäisiä ravintoloita ja Kallion kaupunginosassa on kaupunkifestivaali meneillään. Olen miettinyt näitä julkisia rientoja ja niihin osallistumista mutta niihin on vähän hankala lähteä kiertämään itsekseen.
Olen ihastellut näitä tapahtumia periaatteellisella tasolla siitä syystä että onhan se hienoa että kaupunkiympäristö otetaan tavallaan omaksi mutta en ole koskaan huomannut että se niissä riennoissa esiintyvä kaupunki olisi minun kaupunkini.
Keskikaupungista Kallio tuo Kaurismäkeläisen romantiikan kohde taas on jokseenkin yliarvostettu. Paikallisen ilmapiirin nurja puoli tuntuu kiteytyvän sekopäähän joka toinen toistaan törkeimpiä loukkauksia ja uhkauksia sylkien seurasi minua kerran Helsinginkadun päästä päähän. (Se tyypillinen tapaus, keski-ikäinen mies jossain täysihoitolaitoksessa tikattuine tatuointeineen) Toinen ehdottoman Kalliolainen kohtaaminen oli antikvariaatinpitäjä joka suuttui kysyttyäni Wernher von Braunin kirjasta Mars Project hänen ensin udeltuaan etsinkö jotain erityistä kirjaa, von Braun saattoi olla aikamoinen kusipää (hän oli) mutta kyseisen kirjan etsimiseen on muitakin syitä kuin sellaiset jotka saavat ihmiset suunniltaan (mies siis uskoi minun olevan natsi joka kuolaa V2-raketteja tms.), esimerkiksi se että kyseinen mies oli Sergei Koroljovin (Neuvostoliiton rakettinero) jälkeen varmaan merkittävin yksittäinen rakettitiedemies (Yhdysvaltain avaruusohjelmassa), jonka realistisia ajatuksia Marsin retkikunnista voisi olla kiinnostava lukea. En tiedä mikä siinä on mutta jotenkin tuntuu että koko ajan tuntuu löytyvän ihmisiä jotka kohdatessaan sitä väistämättä rikkoo jonkin kirjoittamattoman tabun joka vahvistaa vierauden tunnetta.
Helvetin moni ihminen tuntuu ensilmäyksellä päättävän että sitä on jotain ja sitten kaikki kommunikaatio heidän kanssaan on sitä kun he etsivät mitä tahansa syytä vahvistaa omat ennakkoluulonsa.
Kai sitä sitten vain näyttää kaiken valistuksen ja terveen järjen viholliselta ja pahalta ihmiseltä mutta kuitenkin tarpeeksi heikolta että voi huoletta haastaa riistaa. Mitä sitä turhia pyytelemään anteeksi, jos se ei ollut sitä se on jotain muuta tai teeskentelee.
Toisaalta on Kalliossa mukaviakin kohtaamisia, erään toisen divarin kassalla ollut nuori nainen joka tarjosi kahvit tai erään ruokapaikan etiopialainen kokki jonka kanssa tuli juteltua pidempikin tovi koska olin ainoa asiakas joka hänen kunnioittavasta pyynnöstään puhui hänelle suomea muiden viherpiipertävien asiakkaiden alkaessa solkata englantia hänen lausumisensa vähänkin kangerrellessa.
Olen ihastellut näitä tapahtumia periaatteellisella tasolla siitä syystä että onhan se hienoa että kaupunkiympäristö otetaan tavallaan omaksi mutta en ole koskaan huomannut että se niissä riennoissa esiintyvä kaupunki olisi minun kaupunkini.
Keskikaupungista Kallio tuo Kaurismäkeläisen romantiikan kohde taas on jokseenkin yliarvostettu. Paikallisen ilmapiirin nurja puoli tuntuu kiteytyvän sekopäähän joka toinen toistaan törkeimpiä loukkauksia ja uhkauksia sylkien seurasi minua kerran Helsinginkadun päästä päähän. (Se tyypillinen tapaus, keski-ikäinen mies jossain täysihoitolaitoksessa tikattuine tatuointeineen) Toinen ehdottoman Kalliolainen kohtaaminen oli antikvariaatinpitäjä joka suuttui kysyttyäni Wernher von Braunin kirjasta Mars Project hänen ensin udeltuaan etsinkö jotain erityistä kirjaa, von Braun saattoi olla aikamoinen kusipää (hän oli) mutta kyseisen kirjan etsimiseen on muitakin syitä kuin sellaiset jotka saavat ihmiset suunniltaan (mies siis uskoi minun olevan natsi joka kuolaa V2-raketteja tms.), esimerkiksi se että kyseinen mies oli Sergei Koroljovin (Neuvostoliiton rakettinero) jälkeen varmaan merkittävin yksittäinen rakettitiedemies (Yhdysvaltain avaruusohjelmassa), jonka realistisia ajatuksia Marsin retkikunnista voisi olla kiinnostava lukea. En tiedä mikä siinä on mutta jotenkin tuntuu että koko ajan tuntuu löytyvän ihmisiä jotka kohdatessaan sitä väistämättä rikkoo jonkin kirjoittamattoman tabun joka vahvistaa vierauden tunnetta.
Helvetin moni ihminen tuntuu ensilmäyksellä päättävän että sitä on jotain ja sitten kaikki kommunikaatio heidän kanssaan on sitä kun he etsivät mitä tahansa syytä vahvistaa omat ennakkoluulonsa.
Kai sitä sitten vain näyttää kaiken valistuksen ja terveen järjen viholliselta ja pahalta ihmiseltä mutta kuitenkin tarpeeksi heikolta että voi huoletta haastaa riistaa. Mitä sitä turhia pyytelemään anteeksi, jos se ei ollut sitä se on jotain muuta tai teeskentelee.
Toisaalta on Kalliossa mukaviakin kohtaamisia, erään toisen divarin kassalla ollut nuori nainen joka tarjosi kahvit tai erään ruokapaikan etiopialainen kokki jonka kanssa tuli juteltua pidempikin tovi koska olin ainoa asiakas joka hänen kunnioittavasta pyynnöstään puhui hänelle suomea muiden viherpiipertävien asiakkaiden alkaessa solkata englantia hänen lausumisensa vähänkin kangerrellessa.
maanantai, 3. lokakuuta 2011
Inception
Tulin hiljattain hankkineeksi viime vuoden ehkä arvostetuimman tieteiselokuvan, elokuvaan kohdistamiani ennakkoluuloja lievitti noin euron tarjoushinta blu-ray levystä. Inception on todella tämän vuosikymmenen yksi parhaimpia tieteiselokuvan genren edustajia, ihan se nostaa aina pisteitä että aiheena on jokin muu kuin avaruusörkkien lahtaaminen tuikuttimille tai joku hyvän ja pahan eeppinen taistelu sini-ihoisine avaruushaltioineen.
Käsikirjoitukseen on selkeästi nähty vaivaa, näyttelijät ovat hyviä rooleissaan mutta kaikesta tästä huolimatta Inception ei kuitenkaan vakuuttanut, koko juttu tuntui kulkevan kiskoilla kuin vuoristorata, mistä on kyse oli aika selvää viiden minuutin sisällä alusta. Suurelle yleisölle konseptit ja teemat mitä Inception esittelee ovat varmasti tajuntaaräjäyttävän omaperäisiä mutta kenellekään joka on vaikkapa lukenut enemmän kuin yhden Philip K. Dickin kirjan ei ole luvassa yllätyksiä. Tiesin että sama tuttu pettymys oli edessä jota tunsin kun katsoin aikanaan Matrixin joka oli monen mielestä olevinaan jotenkin syvällinen ja tajuntaa laajentava kokemus. Cristopher Nolanin elokuvan ehkä paras anti sen uskomattoman kaunis ulkoasu ja tehosteet jotka näyttävät todella hienoilta teräväpiirtona ja ovat varmasti olleet aivan uskomattomia elokuvateatterissa, muuta tämä elokuva ei minulle valitettavasti tarjonnut.
Käsikirjoitukseen on selkeästi nähty vaivaa, näyttelijät ovat hyviä rooleissaan mutta kaikesta tästä huolimatta Inception ei kuitenkaan vakuuttanut, koko juttu tuntui kulkevan kiskoilla kuin vuoristorata, mistä on kyse oli aika selvää viiden minuutin sisällä alusta. Suurelle yleisölle konseptit ja teemat mitä Inception esittelee ovat varmasti tajuntaaräjäyttävän omaperäisiä mutta kenellekään joka on vaikkapa lukenut enemmän kuin yhden Philip K. Dickin kirjan ei ole luvassa yllätyksiä. Tiesin että sama tuttu pettymys oli edessä jota tunsin kun katsoin aikanaan Matrixin joka oli monen mielestä olevinaan jotenkin syvällinen ja tajuntaa laajentava kokemus. Cristopher Nolanin elokuvan ehkä paras anti sen uskomattoman kaunis ulkoasu ja tehosteet jotka näyttävät todella hienoilta teräväpiirtona ja ovat varmasti olleet aivan uskomattomia elokuvateatterissa, muuta tämä elokuva ei minulle valitettavasti tarjonnut.
keskiviikko, 21. syyskuuta 2011
Valinta kahden roolipelin välillä
Olen aloittelemassa kevyttä fantasiaroolipelikampanjaa jossa seikkaillaan perinteisessä mielessä, eli ratkotaan ongelmia, päihitetään hirviöitä ja tutkitaan ja etsitään aarteita kryptain uumenista, luolista ja velhoin torneista. Suurin osa pelaamisesta keskittyisi valmiisiin moduuleihin, eli valmiina "purkitettuihin" seikkailuihin jotka olen vuosien varrella kerännyt ja hyväksi havainnut.
Olen miettinyt sääntöjärjestelmiksi joko LotFP Weird Fantasy Role-Playing tai Dungeon Crawl Classics Role Playing Game roolipelejä. Molemmat ovat sääntöjen yksinkertaisen luonteen vuoksi yhtä helposti opittavia kuin Punaboksi D&D. Ottaen huomioon kuinka monia vaihtoehtoja olen käynyt läpi kuin Sisyfos järkäleen kimpussa on vaihtoehtojen rajaaminen kahteen jo saavutus.
LotFPin etuna on se että peli on julkaistu ja sääntökirjat löytyvät minulta, DCC RPG taas on vielä beetatestauksen vaiheessa jonka säännöt taas löytyvät tulosteena kansiossa.
LotFPissa tehdyt hahmot aloittavat minimimäärällä osumapisteitä ja säännöissä on laskennallinen suoja pelaajille ominaisuuksiltaan aivan toivottomilta hahmoilta. Mitään ihmeempää venkoilua ole sääntöpuolella ja kaikki on lähes tuttua kauraa mitä tahansa D&D:n versiota pelanneille.
DCC RPG alkaa taas karsinnalla jossa jokainen pelaaja tekee 2-4 aloitushahmoa tasolta nolla ja jos joku niistä selviää ensimäisen seikkailun koettelemuksista on hän sitten pelaajan ensimmäisen tason hahmo, ominaisuudet mitä heitetään ovat sitten mitä ovat. Säännöt ovat täynnä lisäväriä tuovia kummallisuuksia kuten taulukoita joista heitetään vaikka hahmon tausta, horoskooppi tai yksittäisen loitsun onnistumisen aste ja DCC RPG käyttää osin varsin erikoisia noppia kuten d30 tai d16 joiden saatavuudesta ei tiedä Erkkikään.
Eli valinta sääntöjen mekaniikan puolesta on tuonko pöytään puritaanista käytännönläheisyyttä vai barokkista runsautta ja kummallisuutta?
Pelimateriaali itsessään tulee olemaan mahdollisimman paljon miekka & magia fiktion tyylisiä seikkailuja pikemminkin kuin näitä tyypillisiä "Kaupunkia piinaavat peikot, menkää ja tappakaa ne ruojat luoliinsa." tyylisiä jo moneen kertaan nähtyjä juttuja.
Olen miettinyt sääntöjärjestelmiksi joko LotFP Weird Fantasy Role-Playing tai Dungeon Crawl Classics Role Playing Game roolipelejä. Molemmat ovat sääntöjen yksinkertaisen luonteen vuoksi yhtä helposti opittavia kuin Punaboksi D&D. Ottaen huomioon kuinka monia vaihtoehtoja olen käynyt läpi kuin Sisyfos järkäleen kimpussa on vaihtoehtojen rajaaminen kahteen jo saavutus.
LotFPin etuna on se että peli on julkaistu ja sääntökirjat löytyvät minulta, DCC RPG taas on vielä beetatestauksen vaiheessa jonka säännöt taas löytyvät tulosteena kansiossa.
LotFPissa tehdyt hahmot aloittavat minimimäärällä osumapisteitä ja säännöissä on laskennallinen suoja pelaajille ominaisuuksiltaan aivan toivottomilta hahmoilta. Mitään ihmeempää venkoilua ole sääntöpuolella ja kaikki on lähes tuttua kauraa mitä tahansa D&D:n versiota pelanneille.
DCC RPG alkaa taas karsinnalla jossa jokainen pelaaja tekee 2-4 aloitushahmoa tasolta nolla ja jos joku niistä selviää ensimäisen seikkailun koettelemuksista on hän sitten pelaajan ensimmäisen tason hahmo, ominaisuudet mitä heitetään ovat sitten mitä ovat. Säännöt ovat täynnä lisäväriä tuovia kummallisuuksia kuten taulukoita joista heitetään vaikka hahmon tausta, horoskooppi tai yksittäisen loitsun onnistumisen aste ja DCC RPG käyttää osin varsin erikoisia noppia kuten d30 tai d16 joiden saatavuudesta ei tiedä Erkkikään.
Eli valinta sääntöjen mekaniikan puolesta on tuonko pöytään puritaanista käytännönläheisyyttä vai barokkista runsautta ja kummallisuutta?
Pelimateriaali itsessään tulee olemaan mahdollisimman paljon miekka & magia fiktion tyylisiä seikkailuja pikemminkin kuin näitä tyypillisiä "Kaupunkia piinaavat peikot, menkää ja tappakaa ne ruojat luoliinsa." tyylisiä jo moneen kertaan nähtyjä juttuja.
torstai, 1. syyskuuta 2011
Apinoiden planeetta
Olen hankkinut kopion tuosta vuoden 1968 tieteiselokuvan klassikosta. Elokuva on varmasti yksi merkittävimpiä genrensä edustajia, viihdyttävä sekä kantaa ottava. Charlton Heston tuo pääosaan eeppistä paatosta juuri oikeassa määrin. Tehosteet eivät ole pääosassa jonka vuoksi filmi on kestänyt aikaa hyvin, eihän kukaan teatterissakaan valita lavastuksen tai puvustuksen epärealistisuudesta. Tärkeitä aiheita käsitellään vertauskuvastossa nykyään varmaan kyynisen naureskelun herättävällä suoruudella mutta se ei haittaa ainakaan minua. Hestonilla on sellaista hohkaavaa intensiteettiä suorituksessaan mitä olen nähnyt vain Saarroksissa sarjan Patrick McGoohanin tai Roots sarjan LeVar Burtonin kasvoilla. Apinoiden planeetassa on varmasti myös elokuvan historian yksi upeimpia lopetuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
